Reilu vuosi sitten tajusin uudenvuodenpäivänä, että muistan
kerrankin aloittaa ”päivän kuva”-blogin heti vuodenvaihteessa. Mukavassa hyvien
juhlien jälkeisessä väsyssä pyörin asunnossani ja mietin, mitähän ihmettä sitä
keksisi, joku ihmeellinen nyrjähdys aivoissani sanoi: peilikuva.
Projektin edetessä kuulin monelta taholta kysymystä ”Miksi?”,
enkä ollut aina ihan varma, osasinko vastata.
Kärsin monenlaisista mielen ongelmista, elän kaksisuuntaisen
mielialahäiriön kanssa, yleensä ihan normaalia arkea. Kehonkuvani on aivan
viturallaan, sairastuin nuorena syömishäiriöön, joka on kulkenut mukanani yli
kymmenen vuotta, välillä enemmän, välillä vähemmän hallitsevana. Sen lisäksi,
että huonoina aikoina peilistä katsoo kohtuuttoman kokoinen ihminen, osaan
helposti vihata jokaista kasvojeni piirrettä. Aloittaessani projektia sanoin,
että vuoden loppuun mennessä olen joko oppinut katsomaan peiliin hyväksyen
näkemäni tai rikkonut jokaisen tielleni tulevan heijastavan lasin.
Minut tuntevat tietävät, etten poistu lähikauppaa pidemmälle
ilman huulipunaa, töihin meno ilman meikkiä on jotain sellaista, mitä ei tule
tapahtumaan. Jos joku olisi pari päivää ennen vuodenvaihdetta 2012-2013
sanonut, että tulen julkaisemaan ihan kaiken kansan nähden itsestäni valokuvia
luonnontilassa olisin ehkä nauranut tai edes ihan vähän lyönyt. Olen kuitenkin
sellainen ihminen, että kun johonkin ryhdyn tai jotakin lupaan, sen teen.
Peilikuva-ajatuksen tullessa mieleeni olin jo päättänyt, tämän minä teen,
vuoden ensimmäinen kuva oli siis loistavien juhlien jälkeinen krapulainen ja
turvonnut naama.
Kolmesataakuusikymmentäviisi kertaa minä. Ihan kokonainen
vuosi heijastuksia. Minä tein sen. Koska
jo ensimmäinen kuva oli jotain muuta, kuin miten olen itseni tottunut
ulkomaailmalle näyttämään, ei seuraavatkaan meikittömät tuntuneet pahalta.
(Tässä vaiheessa lienee hyvä mainita, että vuoden aikana ei syntynyt rutiinia
kuvanottohetkelle, vaan otin ne silloin kun ehdin tai muistin, hyvin usein
juuri ennen töihin lähtöä tai vastaheränneenä. Pari kertaa juuri ja juuri ennen
vuorokauden vaihtumista. Mutta muistin, ihan joka ikinen päivä minä muistin.)
Olen elänyt itseni kanssa neljännesvuosisadan ja voisi olettaa, että olisin
osannut odottaa tulevan muitakin huonoja aamuja, kuin pelkästään krapulan,
mutta ei. Ensimmäinen päivä, kun olisin ehdottomasti halunnut heittää kameran
peiliin, rikkoa kaiken ja jättää koko projektin oli äitini vakavan
sairauskohtauksen jälkeinen aamu. Uneton yö, itkusta turvonneet silmät,
järjetön epätietoisuus siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tuo aamu oli kuitenkin
myös osoitus siitä, että olin todella päättänyt tehdä tämän. Tammikuun puolenvälin ja pelottavien päivien
jälkeen kuvien ottaminen helpottui, sen lisäksi, että olin näyttänyt vilauksen
siitä, mitä maskeerauksen alla on, olin päästänyt lukijat (katselijat?) myös
tarkoin varjellun kulissin taakse.
Kevään myötä sairauteni ikävimmät puolet nostivat päätään ja koin yhden
vaikeimmista masennuskausistani, pelkäsin puhelinta ja postinkantajaa,
sulkeuduin ovien taaksen ja kieltäydyin kommunikoimasta kenenkään kanssa,
juoksin, nukuin, juoksin, nukuin. Ja otin jokainen päivä itsestäni peilikuvan voidakseni
julkaista sen älyttömässä päivän kuva -blogissani. Kesän alussa olo ja elo
helpottui, kamera kulki mukana Italiaan ja festareille, liftausreissulle Savoon
ja illanviettoihin ystävien kanssa (äkkiseltään katsottuna mukana on vain kaksi
kännykkäkuvaa). Syksyllä matalapaine vieraili taas luonani, mutta mitä
pidemmälle vuosi eteni, sitä luonnollisemmalta tämä tuntui, hammaspesu,
huulipuna, päivän kuva, kissoille ruokaa, töihin. Monien juhlapäivien kuvat on
otettu täydessä tällingissä, niin myös joulun, viimeiset kuvat, joiden eteen
näin kaiken vaivan, minkä kehtasin. Tapanin kuvasta voinette päätellä, missä
kunnossa pääni oli vuoden loppuessa, jaksoin viimeiseen asti silti. (Ja tämän vuoden ensimmäisen päivän
aamukahvia juodessani hämmennyin melkoisen pahasti siitä faktasta, että kuvaa ei
tarvitse ottaa.)
Loppukesästä havahduin siihen, että harjaan jää normaalia
enemmän irronneita hiuksia, selasin kuvia läpi ja sain melko hysteerisen itkukohtauksen.
(Vertailun vuoksi, päivät 55 ja 211.) Sairauteni vuoksi syön toki lääkkeitä ja
oli lohdullista sekä saada kuvista konkreettinen todiste hiusten ohenemisestä
että löytää pakkausselosteesta ”melko
harvinainen” sivuvaikutus, asialle oli tehtävissä jotain. Menetin muutamassa
kuukaudessa puolet ponihäntäni paksuudesta. ”Normaalikin” nainen tekisi asiasta
maailmaa suuremman kriisin, minun ulkonäkökomplekseillani tilanne oli, no,
sietämätön.
Selailin kuvia vuoden aikana muutenkin ja tein hassuja
huomioita, joita en ole koskaan ennen tajunnut. Minulla on pieni leukakuoppa(!)
, erimuotoiset silmät sekä hieman vino pään asento ja ns. parempi puoli, jota
olen nähtävästi pyrkinyt näyttämään eniten. JA vanhemman veljeni kanssa lähes
identtinen leukalinja.
Ennen viimeistä yhteenvetoa pidän pienen mainostauon. Reilu
puoli vuotta kuvien ottamista riitti siihen, että uskalsin asettaa itseni
muiden arvioitavaksi. (Huomautuksena tähän, että kuviani on toki löytynyt
sieltä sun täältä irc-galleriasta bodymodifications.netiin ja naamakirjaan jo
vuosia. Tarkoin valittuja tietystä kulmasta otettuja, tiukan seulani
läpäisemiä. Ylläpidän (tällä hetkellä hiljaista) elämäntapablogia, sen kuvat
ovat yhtälailla valikoituja, jos päivän asun kuva ei onnistu myös kasvojen
osalta, sitä ei julkaista.) Hetken mielijohteesta heittäydyin loppusyksystä
mukaan Pin-up Finland kisaan ja sain silmänräpäyksessä itselleni uusia ystäviä
sekä täysin uuden prinsessaleikkien maailman, josta en suostu poistumaan. Kisojen
jälkeen oli päivän selvää, että viihdyn kameran edessä ja edustuskeikoilla,
Pussy C’Outure taisi tulla jäädäkseen.
Vaikka kuvien ottaminen tuntui usein raskaalta, on kaikista
vaikein paikka ollut katsoa koko vuotta läpi, muistaa unettomien öiden
ajatukset ja itkuisen yleisilmeen syyt. Kuvia selatessa tunnelmat ovat
muutamassa minuutissa koko viime vuosi, kiherryksestä ahdistukseen, riemusta
maailman musertumiseen. Siinä missä tiettyjen kausien (tai liian hyvin
muistissa olevien tiettyjen päivien) kuvien katsominen on lähestulkoon
vastenmielistä, palaan uudelleen ja uudelleen niihin päiviin, joina olin
onnellinen. Minun elämäni on parhaimmillaan nimittäin aika ihanaa. Ja se, se näkyy
naamasta.
Projekti oli hyvin henkilökohtainen ja samalla todella
julkinen. (Tätä kirjoittaessa 12 494 sivun katselua. Kreisiä.) Tein tämän
itselleni, mutta pelkästään omille silmille tarkoitettuna tulos, päässäni
tapahtunut muutos ja oppiminen, ei olisi ollut sama. Samalla lailla halusin
tuoda julki myös lopulliset tunnot ja yhteenvedon. Lupailin tuolanoin jo
vuodenvaihteessa, että yhteenveto videoineen tulisi heti tammikuun alussa,
mutta pääni vei sohvan pohjalle jälleen, pyytämättä ja yllättäen, useammaksi
viikoksi. Sain aikaa jäsennellä ja kerrata. Aikaa päivitellä, että kaikkeen
minäkin lähden mukaan, tällainen tättähäärä.
Video on juuri sen näköinen, mitä minun käsissäni on
mahdollista saada aikaan. Jätin lisäämättä musiikin, sillä viime vuoden
kolmeensataankuuteenkymmeneenviiteen päivään on mahtunut kaikkea 40-luvun
jazzista industrialmetalliin, tiedostavaan suomihiphoppiin ja psychobillyyn,
tunnelma on siis oikea, vaikka taustalla soisi Spice Girls. (Mutta hei, ei
Mambaa.)
(Minulta vaadittiin myös älytöntä pikavideota, täältä löytyy yhdeksäntoista sekuntia minua, 0,05s/kuva.)
